valmiiksi! Vieläpä tän päivän
puolella ;) Toivottavasti tykkäätte,
vähän ehkä osittain hätäilty kun
halusin saada julkaistuksi jotain
Ihan hävettää kuinka huono
bloginpitäjä oon :D Risuja&ruusuja
ja kommentia vaan että tiedän
mitä
tykkäätte! Kiitos ja nauttikaa :)
*n2 vuotta myöhemmin*
Sasha:
'Piiirpiir' vanha herätyskelloni melusi alkavan päivän merkiksi. Huokaisten avasin silmäni ja sammutin kellon.
Ulkona oli juuri sellainen ihana syysaamu, vähän sumuista, aurinko paistoi ja puiden lehdet hohtivat ruskan eri väreissä. Lämpömittari näytti 5 astetta, ja näki että yöllä oli ollut vähän pakkasta. Kuura helmeili vielä vihreällä ruoholla ja viimeisimmätkin lehdet tippuivat hiljalleen maahan.
Tänään ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen aamu. Tänään oli viimeinen päiväni Suomessa. Olin vihdoin saanut kerättyä rahaa tarpeeksi kasaan ja kuukausi sitten olin varannut lentolippuni Lontooseen. Pian sen jälkeen, kun Josh oli tuonut minut tänne isä oli kuollut huumeiden ja alkoholin yliannostukseen. Minua se ei surettanut tippaakaan, sillä ne pari kuukautta mitä isän kanssa elin, olivat täyttä helvettiä. Minun piti siivota taloa, laittaa ruokaa, passata isää kaikin mahdollisin tavoin ja heti kun olin täyttänyt 18, hakea myös viinat ja huumediilereiltä huumeet. Ja jos en totellut isä löi, hakkasi käsillä tai vyöllä tai millä tahansa riippuen siitä kuinka selvinpäin hän oli. Aluksi olin yrittänyt kieltäytyä mutta hyvin pian minun oli vain toteltava, sillä kehoni oli täynnä mustelmia ja hiljalleen arpeutumassa olevia haavoja. Kun isä vihdoin oli kuollut, pääsin asumaan yksin. Ei enää pelkoa siitä, että tappaisko diileri tai hakkaisiko isä. Pystyin hakemaan töitä ja hyvin pian löysin ilmoituksen rakennustyömaalta jossa etsittiin kokkia. Sain paikan heti. Tänään on se päivä, kun menen viimeistä kertaa sinne.
Hitaasti nousen ylös sängyltäni, tai tarkemmin ottaen patjalta joka oli huoneen nurkassa. Raahustan alas laittamaan voileipiä, samalla kun yritän saada vanhan vedenkeittimen toimimaan. Lopulta kuuluu kolahdus sen merkiksi, että teevesi on alkanut kiehua ja lähden kävelemään takaisin yläkertaan. Syön leipäni loppuun ja nopeasti menen suihkuun.
Viileä vesi herättää minut kunnolla ja viimeisetkin unenrippeet katoavat silmistäni. Sammutan hanan hiljaa ja nautin kehollani luikertelevista vesivanoista. Pyyhe päällä astun ulos kylpyhuoneesta ja puen päälle. Mustat pilliarkut, T-paita ja huppari. Harjaan vähän mustia hiuksiani ja laitan kevyen meikin. Tarmokkaana astelen alas ja otan sammuneesta vedenkeittimestä vettä ja upotan teepussin höyryävään mukiin.
Painan kevyesti vanhan puisen oven kiinni, lukosta en huolehdi sillä se hajosi vuosia sitten. Hiljalleen lähden kävelemään katua pitkin ja vastaan tulee muutama koiranulkoiluttaja. Muuten kadut ovat hiljaisia ja olen yksin ajatuksineni. Hengitys höyryää ilmassa ja voi selvästi haistaa tulevan talven tulon. Onneksi kävelymatka ei ole pitkä, sillä syysaamun kolea keli on jäädyttänyt varpaat ja sormet, vaikka minulla oli villasukat ja lapaset. Talsin lähes valmiiden talojen lävitse ja menen pieneen parakkiin. Sisälle päästyä lämpö alkaa palata ja pystyn riisumaan hupparini. Resuinen huppari jää naulakkoon ja huokaisten katselen sitä. Se on jo parhaat päivänsä nähnyt, kuten kaikki muutkin vaatteeni, mutta olen säästönyt kaikki rahat, enkä muuhun kuin ruokaan, sähköön ja veteen ole rahaa käyttänyt. Kun yksin asun, ei rahaa onneksi juurikaan mene.
Rupean täyttämään tiskikonetta, sillä eilen illalla en jaksanut enää täyttää sitä, joten se oli edessä nyt. Nostelen likaisia astioita koneeseen ja laulelen samalla hiljaa You&I:ta. Huomaamattani astiat menevät koneeseen ja saan sen päälle. Vilkaisen ulos ikkunasta ja näen ensimmäisten työmiehien tulevan kuka autolla, kuka kävellen. Pieni hymy paistaa naamaltani, kun näen Jackin ja Miken reihuvan pihalla. Ei aina uskoisi että nuo miehet olivat vähän reilu 20. Ovi aukeaa kolahtaen ja Miken nauru kantautuu sisälle.
"Ja sitten se kaatu suoraan sinne..!"kuulen Jackin sanovan ja pian molemmat nauravat täyttä päätä.
Hymähdän heidän pelleillessä pienessä eteissä ja nousen etsimään astioita. Eilen illalla olin päättänyt, että tänään tekisin niin hyvää ruokaa kuin osaisin, viimeisen päivän kunniaksi.
"Heii auringonpaiste, mitäs ihanaa me tänään saadaan!" Mike huudahtaa tullessaan keittiöön. Virnistän Mikelle ilkikurisesti ja kohautan olkiani.
"Jaa-a, miten olis hapankaali ja uunimakkara," tokaisen ja nauran nähdessäni Miken ja viereen tulleen Jackin ilmeet.
"Sä, sä et voi olla tosissas!"Jack sanoo irvistäen. "Mä vihaan sitä!"
"No mä aattelin tälläin vikan päivän kunniaksi,"kerron hymyillen. Mike katsoo säikähtäen minuun ja rientää halaamaan minua.
"Meille tulee tosi ikävä sua. Kaikkien," Mike kuiskaa hiljaa korvaani. Näen Jackin nyökätttävän takana.
''Mä en ees muistanu et tänään on sun vika päivä,'' Jack lisäsi hiljaa ja näin kuinka pieni kyynel tippui hänen silmäkulmastaan.
Hämmästyin todellisesti, sillä en tiennyt että nämä oikeasti välittivät minusta.Lämmin onnentunne levisi sydämeeni ja irtauduin Miken halista.
''Kyllä mullekkin tulee hirveä ikävä,''mumisin ja käännyin poispäin. En halunnut, niin läheisiä kun Mike ja Jack olivatkin, että he näkisivät kyyneleitäni. ''Nonii antakaas mulle työauha!''huudahdin yrittäen kuulostaa iloiselta.Pyyhin kyyneleitä pois ja hymyilin tomerasti.
Mike virnisti ja lähti pukuhuoneeseen. Jack seurasi ja heilautti kättään. Hymyilin hänelle ja vilkutin takaisin. Rupesin mietteissäni tekemään ruokaa, lasagnea ja salaattia. Huomaamattani aloin taas hiljaa laulaa, tällä kertaa tosin Strong:ia.
I'm sorry if I said I need ya
But I don't scare I'm not scare of love
'Cause when I'm not with you I'm wheaker
Is it so wrong
Is that so wrong
That you make me strong
Säikähdin, kun kädet kietoutuivat ympärilleni ja lopetin lempikohtani laulamisen sekä nousin ylös, sillä olin ollut vahtimassa uunissa ollutta lasagnea
. ''Sulla on kaunis ääni,'' ääni kuiskasi korvaani.
Hymy valaisi kasvoni ja käännyin ympäri. Jamie. Paras osa elämääni. Lihaksikas, pitkä mies jolla oli auringon vaalentamat hiukset ja ihanat hymykuopat jotka tulivat esiin Jamien hymyillessä. Vaikka kaikki työmiehet olivat minulle kuin perhettä, niin oli Jamie vieläkin läheisempi. Ja minulle enemmänkin kuin ystävä, mutta Jamie ei ollut ainakaan kiinnostunut minusta yhtään sen enempää. Jamielle pystyin kertomaan kaiken ja Jamie minulle. Jamie oli saanut minut miettimään sitä, että jos sittenkin jäisin Suomeen. Jamien luokse. Hän oli oikeastaan rakkain minulle tällä hetkellä. Halusin aloittaa uuden elämän ja unohtaa vanhan, mutta Jamie kuului vanhaan elämääni ja tiesin etten häntä voisi viedä sinne uuteen elämään. Silmäkulmani kostuivat kun ajattelin että joutuisin elämään ilman Jamien sutkautuksia ja naurua. Halasin tiukasti Jamieta ja tunsin Jamien rutistavan minuakin.
''Hah, mitä sä oikein kuvittelet,'' tokaisin ja hymyilin vasten Jamien rintaa. Tunsin hänen sydämensä lyövän rauhallisesti ja rinta kohoili hengityksen mukaan. Painoin pääni Jamien rintaa vasten ja huokaisin.
''Mä oon tosissani sunshine,'' Jamie naurahti ja nosti leukaani. Jamien suklaanruskeat silmät tutkivat kasvojani ja toinen käsi silitti selkääni. Hän hymyili lempeästi minulle ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin.
''Sä tiedät että mä vihaan tota nimeä,'' tiuskaisin Jamielle. ''Mutta Jamie, mä jään Suomeen.''
Jamie virnisti, mutta vakavoitui sitten. ''Mitä, miksi?''
''Mä en halua jättää sua,''totesin hiljaa ja laskin katseeni.
''Voi kulta, tottakai sä lähdet! Sun pitää alottaa alusta! Mä oon täällä oottamassa sua. En ikinä unohda näitä kahta vuotta,''Jamie sanoi ja halasi minua uudestaan. ''Ja sun pitää nähdä Harrry Styles vai mitä?!''Jamie lisäsi virnistellen. ''Kenties hän ihastuukin suhun ja unohdat mut kokonaan.''
Haukoin henkeäni kauhistellen.''Mä en ikinä, ikinä vois unohtaa sua! Ja millä todennäköisyydellä tapaisin Harryn? Mulle annettiin kerran jo mahdollisuus, en ikinä saa uutta!''sanoin. ''Nää kaks vuotta on ollu eämäni parhaimmat, enkä ole enää yhtään varma haluanko uuden elämän. Sä jäisit vanhaan.''
''Ei, en jäis. C'mon on Skypet ja Messengerit ja WhatsApit! Me voidaan pitää joka päivä yhteyttä! Mä tuun saattamaan sut illalla lentokentälle niin varmistan että lähdet,''Jamie sanoi nauraen.
Hymyilin vaisusti. ''Mut-.. aloitin hiljaa mutta Jamie keskeytti minut. ''Shh, ei muttia,'' hän kuiskasi ja painoi huulensa kevyesti omilleni. Tuhannet perhoset lähtivät lentoon vatsassani ja huumaava onnentunne levisi sisälleni. Jamie sittenkin pitää minusta!
Harry:
''Cause nobody knows you baby the way I do..''hyräilin hiljaa ja kirjoitin sanat paperille. Minun pitäisi suunnitella uusi kappale, mutta tunkkainen ilma ja tuntien sisällä istuminen tekivät tehtävänsä. Päätäni särki, enkä oikein ollut saanut mitään aikaiseksi. Olin juuri ja juuri saanut ensimmäisen säkeistön tehtyä. Pakkohan tässä oli ulos lähteä tuulettumaan ja jätin kynän ja lehtiön pöydälle ja sammutin lampun. Kiskaisin naulakosta itselleni takin päälle ja laitoin vielä kengät jalkaa. Otin avaimet hyllystä ja astelin ulos. Painoin oven lukkoon ja lähdin kävelemään katua pitkin. Viileä syysilma selkeytti ajatuksiani ja päänsärky helpotti. Kävelin katuja pitkin ja onneksi sain olla rauhassa, eikä faneja näkynyt. Viileä syystuuli puhalsi kevyesti. Ulkona pääsin aina ajattelemaan rauhassa, ja syystuuli selkeytti kummasti ajatuksia. Ja jos ei edes faneja ollut, sai vain kävellä ja ajatella. Usein löysin kappaleisiin sanat ulkoa, inspiraatio saattoi tulla vain vaikka puusta. Lähes viikottain minut näki kävelevän Lontoon kaduilla, ja joskus kun olin kotona äitin luona, niin Holmes Chapelin hiljaisilla kaduilla. Nostin takinkaulusta paremmin ja hieroin käsiäni. Kolea syyssää pääsi yllättämään ja ilkkuen lapaset nauroivat päässäni lipaston päällä. Siellä ne odottivat ottajaansa joita lämmittäisivät, mutta aurinko oli tehnyt tepposet ja sormeni huomasivat sen.
''Mä en ees muistanu et tänään on sun vika päivä,'' Jack lisäsi hiljaa ja näin kuinka pieni kyynel tippui hänen silmäkulmastaan.
Hämmästyin todellisesti, sillä en tiennyt että nämä oikeasti välittivät minusta.Lämmin onnentunne levisi sydämeeni ja irtauduin Miken halista.
''Kyllä mullekkin tulee hirveä ikävä,''mumisin ja käännyin poispäin. En halunnut, niin läheisiä kun Mike ja Jack olivatkin, että he näkisivät kyyneleitäni. ''Nonii antakaas mulle työauha!''huudahdin yrittäen kuulostaa iloiselta.Pyyhin kyyneleitä pois ja hymyilin tomerasti.
Mike virnisti ja lähti pukuhuoneeseen. Jack seurasi ja heilautti kättään. Hymyilin hänelle ja vilkutin takaisin. Rupesin mietteissäni tekemään ruokaa, lasagnea ja salaattia. Huomaamattani aloin taas hiljaa laulaa, tällä kertaa tosin Strong:ia.
I'm sorry if I said I need ya
But I don't scare I'm not scare of love
'Cause when I'm not with you I'm wheaker
Is it so wrong
Is that so wrong
That you make me strong
Säikähdin, kun kädet kietoutuivat ympärilleni ja lopetin lempikohtani laulamisen sekä nousin ylös, sillä olin ollut vahtimassa uunissa ollutta lasagnea
. ''Sulla on kaunis ääni,'' ääni kuiskasi korvaani.
Hymy valaisi kasvoni ja käännyin ympäri. Jamie. Paras osa elämääni. Lihaksikas, pitkä mies jolla oli auringon vaalentamat hiukset ja ihanat hymykuopat jotka tulivat esiin Jamien hymyillessä. Vaikka kaikki työmiehet olivat minulle kuin perhettä, niin oli Jamie vieläkin läheisempi. Ja minulle enemmänkin kuin ystävä, mutta Jamie ei ollut ainakaan kiinnostunut minusta yhtään sen enempää. Jamielle pystyin kertomaan kaiken ja Jamie minulle. Jamie oli saanut minut miettimään sitä, että jos sittenkin jäisin Suomeen. Jamien luokse. Hän oli oikeastaan rakkain minulle tällä hetkellä. Halusin aloittaa uuden elämän ja unohtaa vanhan, mutta Jamie kuului vanhaan elämääni ja tiesin etten häntä voisi viedä sinne uuteen elämään. Silmäkulmani kostuivat kun ajattelin että joutuisin elämään ilman Jamien sutkautuksia ja naurua. Halasin tiukasti Jamieta ja tunsin Jamien rutistavan minuakin.
''Hah, mitä sä oikein kuvittelet,'' tokaisin ja hymyilin vasten Jamien rintaa. Tunsin hänen sydämensä lyövän rauhallisesti ja rinta kohoili hengityksen mukaan. Painoin pääni Jamien rintaa vasten ja huokaisin.
''Mä oon tosissani sunshine,'' Jamie naurahti ja nosti leukaani. Jamien suklaanruskeat silmät tutkivat kasvojani ja toinen käsi silitti selkääni. Hän hymyili lempeästi minulle ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin.
''Sä tiedät että mä vihaan tota nimeä,'' tiuskaisin Jamielle. ''Mutta Jamie, mä jään Suomeen.''
Jamie virnisti, mutta vakavoitui sitten. ''Mitä, miksi?''
''Mä en halua jättää sua,''totesin hiljaa ja laskin katseeni.
''Voi kulta, tottakai sä lähdet! Sun pitää alottaa alusta! Mä oon täällä oottamassa sua. En ikinä unohda näitä kahta vuotta,''Jamie sanoi ja halasi minua uudestaan. ''Ja sun pitää nähdä Harrry Styles vai mitä?!''Jamie lisäsi virnistellen. ''Kenties hän ihastuukin suhun ja unohdat mut kokonaan.''
Haukoin henkeäni kauhistellen.''Mä en ikinä, ikinä vois unohtaa sua! Ja millä todennäköisyydellä tapaisin Harryn? Mulle annettiin kerran jo mahdollisuus, en ikinä saa uutta!''sanoin. ''Nää kaks vuotta on ollu eämäni parhaimmat, enkä ole enää yhtään varma haluanko uuden elämän. Sä jäisit vanhaan.''
''Ei, en jäis. C'mon on Skypet ja Messengerit ja WhatsApit! Me voidaan pitää joka päivä yhteyttä! Mä tuun saattamaan sut illalla lentokentälle niin varmistan että lähdet,''Jamie sanoi nauraen.
Hymyilin vaisusti. ''Mut-.. aloitin hiljaa mutta Jamie keskeytti minut. ''Shh, ei muttia,'' hän kuiskasi ja painoi huulensa kevyesti omilleni. Tuhannet perhoset lähtivät lentoon vatsassani ja huumaava onnentunne levisi sisälleni. Jamie sittenkin pitää minusta!
Harry:
''Cause nobody knows you baby the way I do..''hyräilin hiljaa ja kirjoitin sanat paperille. Minun pitäisi suunnitella uusi kappale, mutta tunkkainen ilma ja tuntien sisällä istuminen tekivät tehtävänsä. Päätäni särki, enkä oikein ollut saanut mitään aikaiseksi. Olin juuri ja juuri saanut ensimmäisen säkeistön tehtyä. Pakkohan tässä oli ulos lähteä tuulettumaan ja jätin kynän ja lehtiön pöydälle ja sammutin lampun. Kiskaisin naulakosta itselleni takin päälle ja laitoin vielä kengät jalkaa. Otin avaimet hyllystä ja astelin ulos. Painoin oven lukkoon ja lähdin kävelemään katua pitkin. Viileä syysilma selkeytti ajatuksiani ja päänsärky helpotti. Kävelin katuja pitkin ja onneksi sain olla rauhassa, eikä faneja näkynyt. Viileä syystuuli puhalsi kevyesti. Ulkona pääsin aina ajattelemaan rauhassa, ja syystuuli selkeytti kummasti ajatuksia. Ja jos ei edes faneja ollut, sai vain kävellä ja ajatella. Usein löysin kappaleisiin sanat ulkoa, inspiraatio saattoi tulla vain vaikka puusta. Lähes viikottain minut näki kävelevän Lontoon kaduilla, ja joskus kun olin kotona äitin luona, niin Holmes Chapelin hiljaisilla kaduilla. Nostin takinkaulusta paremmin ja hieroin käsiäni. Kolea syyssää pääsi yllättämään ja ilkkuen lapaset nauroivat päässäni lipaston päällä. Siellä ne odottivat ottajaansa joita lämmittäisivät, mutta aurinko oli tehnyt tepposet ja sormeni huomasivat sen.
Pian huomasin kävelleeni ravintolan eteen. Vilkaisin nimeä ja muistin kevätpäivän kaksi vuotta sitten. Silloin kun veimme Julian syömään tänne. Hymy hiipi huulilleni. Meillä oli ollut hauskaa, kunhan vain olin päättänyt piristyä. Julia oli ollut ihan mukava. Silloin näin sen mystisen tytön, jonka nimeä en koskaan ollut saanut tietää. Turvamieheni ei ollut saanut autoa kiinni, eikä tuntematonta tyttöä voi jahdata vain koska halusin. Vaikka olikin kuuluisan poikabändin jäsen, ei aina saanut haluamaansa läpi. Olisihan se kiva jos saisi aina kaiken mitä haluaisi, mutta läheskään aina se ei ole niin. Kaikki kuvittelevat, että rikkaana ja kuuluisana elämä on helppoa ja ihanaa. Tietyllä tavalla se onkin. Rakastan oikeasti fanejamme, ja se on uskomaton tunne kun miljoonat fanit tekevät mitä tahansa nähdäkseen minut ja jos kommentoin jonkun fanin twiittiä niin se on hänen onnelisinsa päivä. On myös mukavaa, kun ei tarvitse rahasta huolehtia, mutta kaikkea ei saa rahalla. Esimerkiksi tyttöä. Sillä lähes kukaan ei-julkkis ei halua seurustella, koska tietäisi että paparazzit seuraavat kaikkialla ja saisi fanien vihasyytöksiä niskaansa jos tekisi jotain väärin ja kateellisilta ihan vain siitä että on kanssani. Myös rauha on sellainen asia mitä kaipaa. Mutta tuo päivä oli silti ollut mahtava, sillä lukuunottamatta lentokentillä otettuja kuvia, olimme saaneet olla rauhassa kameroilta, ja oli ihana välillä vain olla ja jutella sekä pitää hauskaa.
Huokaisin hymyillen ja ja jatkoin matkaa sillä Simon ei tykkäisi jos en saisi kappaletta pian valmiiksi. Olin luvannut tehdä sitä jo kuukauden, mutta aina se oli vain jäänyt ja jäänyt. Alun olin saanut, mutta kertosäettä en vain saanut. Simon oli eräänkin kerran soittanut minulle ja pystyin kuulemaan hänen äänestään kuinka hän repi hiuksiansa ärsyyntyneenä.
Vilkaisin huolestuneena taivaalle ja toivoin selviäväni kotiin kuivana. Taivas nimittäin oli täynnä tummia pilviä ja ihana auringonpaiste oli hävinnyt.
Pian kuitenkin alkoi sataa ja jouduin juoksemaan loppumatkan sisälle etten kastuisi. Heitin vain takin naulakkoon ja viskaisin kengät lattialle ja avaimet hyllylle mennessäni sisälle ja väsyneenä istuin takaisin tuolille. Nostin jalat pöydälle ja nojasin kirjoitustuoliini. Mieleeni piirtyivät vain ne mustat, kiiltelevat ja kauniisti laineilla olevat hiukset ja sinisinä loistavat silmät.
"Cause nobody loves you baby the way I do.."hyräilin hiljaa ja hätkähdin. Siinä se oli, jatkoa kertosäkeelle! Kiitin mielessäni tuota mustatukkaista kaunotarta jonka kuva oli sai minut hymyilemään.
Sasha:
Hiljaa kävelin alas rappusia liu'uttaen kättäni kaiteella. Kiersin koko talon, kunnes lopulta otin hupparini sohvalta ja puin sen päälleni. Nostin matkalaukun maasta ja se perässäni kävelin ulos. Käännyin sulkemaan oven ja painoin sen kiinni. Jatkoin matkaa tielle, jossa taksi odotti minua. Vielä kerran käännyin katsomaan taloa, jossa olin kasvanut. Vaikka se talo piti sisällään paljon, hyvin paljon pahoja muistoja, niin piti se sisällään myös muutamia hyviäkin muistoja, joita vaalin tarkasti sydämmessäni. Pieni suolainen kyynel tuli silmäkulmaani, mutta pyyhkäisin sen nopeasti pois. Taksikuski tuli ottamaan matkalaukkuni ja laittoi sen takakonttiin. Istuin takapenkille ja vielä viimeisen kerran katsoin tuota sinistä taloa. Kuski istui eteen ja hiljaa rahisten renkaat lähtivät kuljettamaan meitä kohti Jamien taloa. Hiljalleen talo jäi näkyvistä ja näin vain metsää.
"Krhm, anteeksi neiti, tässäkö meidän piti odottaa?" kuski kysyi ja havahduin hereille.
Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja nyökkäsin. "Kyllä kiitos,"sanoin hymyillen.
Pian näin oven avautuvan ja Jamien juoksevan ulos. Hän tuli taksille ja kömpi viereeni. Jamie hymyili niin että hänen hymykuoppansa näkyivät, saaden taas sydämeni sykkimään nopeammin. Hymyilin takaisin ja otin Jamien kädestä kiinni varovaisesti. Kerroin kuskille minne mennä ja pian olimme taas liikkeessä.
"Jännittääkö?"Jamie kuiskasi hiljaa korvaani silittäen samalla peukalollaan kämmenselkääni.
"No arvaa vaan," tokaisen lyhyesti, sillä en halunnut tunteiden nousevan pintaan. "En halua jättää sua."
"En mäkään sua. Mutta sun pitää mennä ja valloittaa maailma Jamie sanoi ja hymyili. Painoin pääni Jamien olkapäätä vasten ja huokaisin. Enää ei voisi perua.
Kävelimme käsi kädessä kohti matkalaukkujen vientipaikkaa. Ihmiset kävelivät ja osa juoksivat, osa pois terminaalista, osa kohti lentokonetta. Kaikki näyttivät määrätietoisilta ja tiesivät täsmälleen minne mennä.
Sitten oli minä. En tiennyt, minne mennä, jäädä vai lähteä. Toivoin, että olisin yhtä määrätietoinen kuin nuo kaikki muutkin. Tietää minne kuulun. Minne lähteä tai mihin jäädä. Mutta en tiennyt yhtään mitään ja kyyneleet alkoivat valua silmäkulmista tahtomattani, ikäänkuin tietäen että se kamala hetki olisi pian. Se, kun pitäisi sanoa hyvästit Jamielle. Jamie rutisti kättäni ja hymyili lempeästi. Yhdessä nostimme matkalaukun hihnalle ja pian se oli hävinnyt näkyvistä. Kävelimme penkeille ja katsoin, kuinka koneet nousivat ja laskivat. Kohta minä menisin yhteen niistä, jotka nousivat ja jättivät tämän paikan, tämän maan. Paikka tuntui niin tutulta. Niin monta kertaa olin nähnyt koneiden laskevan ja nousevan ja oli ihan outoa ajatella että kohta minä olisin yhdessä niistä. Jamie pyyhki hellästi poskillani kiemurtelevat kyyneleet.
"Lennon 357 Lontooseen matkustajia pyydetään ystävällisesti lähtemään koneeseen,"ääni kaiuttimista sanoi.
Nousimme ylös ja halasin Jamieta tiukasti. Jamie halasi myös ja tunsin kyyneleitä tippuvan hupparilleni.
"Sä.. Sä itket,"mumisin hiljaa Jamien takkiin. "Miks?"
"Ai miksikö? Koska en haluis että lähdet! Koska tuun kaipaamaan sua älyttömästi!"Jamie totesti särkyvällä äänellä. "Mutta sun täytyy mennä nyt."
Katsoin kyynelistä kiiltävin silmin Jamieen ja painoin suudelman tämän suulle. Tuhannet perhoset lähtivät lentoon ja sydämen syke kiihtyi. Nopeasti käännyin pois ja pyyhin kyyneleitä juosten turvatarkastuspisteeseen. Nainen tarkisti taskuni ja sain luvan mennä läpi. Käännyin katsomaan paikkaa jossa Jamie oli seisonut, mutta hän ei ollut enää siinä, vaan hävinnyt ihmisvilinään. Nyt olin yksin ja uusi elämä odotti.
Pyyhin viimeisetkin kyyneleet pois, ja tomerana astuin lentokoneeseen. Se oli menoa nyt.
