Sorryyh!

Sori, nyt on ollu taas aika pitkä tauko kirjottamisessa.. En nytkään kuitenkaan viikonloppuna ehi kirjottelemaan, koska täytän huomenna 15 niin oon viikonlopun rinteessä laskettelemassa :D 

Ens viikolla yritän sit jatkaa :)

Twinkling Eyes-Part 6

Jes, vihdoin luku johon olen taas vähän tyytyväisempi! Vähän lyhyt tuli kyllä..
Elikkäs, vähän lisää tällästä draamaa kehiin :D Mulla on jo tosi hyvä suunnitelma miten aion tätä jatkaa, enkä oikeestaan malta oottaa että pääsen tekemään seuraavan luvun. Sitä en kyllä yhtään tiedä miten tää loppuu, en oo ajatellu vielä niin pitkälle.. Jos löytyy aikaa, niin seuraava luku ilmestyy hyvinkin pian, mutta koska mulla alkaa huomenna jokaviikkoiset valmennukset ja sen lisäks mulla on tää tammikuun loppu riparitapaamisia ja mun synttäritkin on kohta, ja samana päivänä on kisatkin, joten siinä voi siis luultavasti kestää, ellen onnistu taikomaan lisää tunteja. 

Kommetit piristäis taas päivää, kiitos niille jotka jaksaa kommentoida♥ Ja en kerro miksi, mutta jos pitäisi valita niin sanokaapas minkä valitsisitte:Niall, Zayn, Louis vai Harry?

Tästä tuli taas kunnon stoori :p



Enjoy 





Istuin yksin ruokalassa, taas kerran. En enää jaksanut tätä. Sen päivän jälkeen kun Lisa oli häpäissyt minut, olivat kaikki vain nauraneet, pilkanneet ja huudelleet minun kävellessäni ohi. Ihan sama mitä minulla oli päällä, tai mitä tein. Onneksi Lisa ei sentään ollut nyppinyt kulmakarvojani vieterin kokoisiksi, joten olin pystynyt piirtämään siedettävän näköiset kulmat äidin kulmakynällä. Mutta luulen, että vaikka olisin tullut kouluun huippumallin näköisenä, se ei olisi lopettanut kiusaamista.  Olin aina yksin.

Suolaiset kyyneleeni putoilivat jo ennestään syömäkelvottomaan ruokaan. Homeinen peruna ja ruskeaa kastiketta, jossa näkyi siellätäällä limaisia lihakimpaleita. Miten kukaan voisi olettaa jonkun syövän tätä? Tietenkin Afrikan köyhät lapset olisivat ikionnellisia saadessaan tälläistä ruokaa, mutta emme olleet Afrikan lapsia, joten ei meiltä voisi vaatia sitä samaa kun aikuiset ovat tarjolleet pienestä pitäen hyvää ruokaa. Sen lisäksi, että koulu muutenkin oli jo yhtä helvettiä, niin tämä ruoka vielä kruunasi kaiken.

Tein päätökseni hetkessä. Minulle on aina sanottu, että minun pitäisi miettiä enemmän ennenkö teen jonkin tärkeän päätöksen. En ole koskaan kuitenkaan kuunnellut sitä neuvoa, joten en sitä nytkään tekisi. Vaikka tämä muuttaisi luultavasti koko loppuelämäni. Isän unelmoimaa lakimiestä ei koskaan tulisi. Lopettaisin koulun nyt, sillä kuka minua estäisi? Lähtisin johonkin, tekisin jotain, maistaisin vapautta!
Tarjotinta viemättä nousin pöydästä, keräsin tavarani ja lähdin marssimaan ulos. Tämän päivän jälkeen en astuisi tähän kouluun enää ikinä.  Näin sinut Sophian kyljessä kiinni ja hihititte jälleen jollekin hauskalle jutulle. Huomasin, kuinka Sophian ja etenkin sinun kaverisi katselivat teitä kateellisina. Niin minäkin. Mitä olin tehnyt väärin etten voinut saada sitä samaa? Ilmiselvästi olitte yhdessä. Ja sitä vahvisti se, kun suutelitte pitkään ja onnellisuus oikein huokui teistä. En todellakaan kestäisi olla täällä enää sekuntiakaan. Kiihdytin askeliani ja ovi melkein lensi saranoiltaan kun tempaisin sen auki. Lasi helisi kun pamautin oven perässäni kiinni. Pysähdyin lähimmän roskiksen luo, varmistin että kaikki tärkeä on takkini taskuissa ja heitin laukun kirjoineen päivineen menemään. Laukun pudottua roskikseen, päätökseni oli lopullisesti tehty, enkä olisi enää sidottu kiinni kouluun. Iloisempana kuin kuukausiin, lähdin harppomaan suurin askelin kotia kohti. Joka tosin ei enää kauaa olisi kotini. Suunnitelman ensimmäinen osa hoidettu, ja vain kolme jäljellä. 




****



Laukkujen pakkaamiseen ei mennyt kuin hetki. Lento oli varattuna, sillä minua onnisti ja sain peruutuspaikan. Hotelli varattu. Kaikki pieni omaisuuteni pakattu. Vaateita, muutama valokuva, vihkoni, johon aina inspiraation iskiessä joko piirsin tai kirjoitin jotain, tai mitä ikinä tulikaan mieleen. Kaikki arvoesineet, puhelin, laturi, kuulokkeet, passi, rahaa jota olin lainannut äitin salaisesta säästöstä, sen verran että pääsisin alkuun uudessa elämässäni.

Minun ei varsinaisesti tulisi edes ikävä perhettäni, sillä isä oli aina poissa, äiti oli edelleen tunteeton ja kylmä, ja Michaelia en ollut koskaan jaksanut. Ja näin kaikki kävisi helpommin, kun kukaan ei olisi paikalla. Kirjoitin nopeasti pienen jäähyväiskirjeen ja kiinnitin sen magneetilla jääkaapin oveen. Keittiö oli taas likainen, kuten aina. Mutta en siivoaisi sitä. Se kuului vanhaan elämääni. Uutta tarmoa saaneena astelin eteiseen, puin ränsistyneet tennarini ja kuluneen nahkatakkini päälle. Otin avaimet pois taskusta ja ripustin ne avainnaulakkoon. Soittamani taksi ilmestyi pihalle ja kävelin suoraan sisälle. Käskin kuskia lähetmään nopeasti, sillä pelkäsin, että kuitenkin alkaisin itkeä.

Matkalla lentokentälle kuljimme koulun ohi. Kaikki oppilaat olivat juuri pihalla ja näin sinut, kerrankin omien kavereidesi kanssa. Toivoni heräsi. Ehkä jos olit jättänyt Sophian niin jotain voisi tapahtua? Turhaan edes haaveilin, sillä melkein heti Sophia juoksi luoksesi ja leveä hymy syttyi kasvoissasi ja näkyi kultaisissa silmssäsikin. Käänsin pääni pettyneenä pois ja muutama kyynel valui poskelleni.
''Neiti, oletteko kunnossa? Näytätte kovin surulliselta,''kuskini, harmaantuva ja selvästi iäkkäämpi mies kysyi. Hän kuitenkin oli ystävällinen, joten hymyilin pienesti. ''Kyllä olen kiitos. Kaipaan vain jo nyt yhtä henkilöä,''vastasin. Mies jätti onneksi asian siihen, pahoiteltuaan tilannettani, eikä minun tarvinnut selittää mitään. Olin siitä hyvin onnellinen koska silloin minun olisi pitänyt läpikäydä tunteitani enkä halunnut sitä. En ainakaan nyt.


Pian olimme jo lentokentällä ja otin laukkuni, maksoin ja lähdin sisälle. ''Nimi?''nainen lippujen lunastuspisteessä kysyi. ''Alice Smith,''vastasin ja nainen, jonka nimilapussa luki Karen, tutki hetken aikaa tietoja mitkä ilmestyivät tietokoneen näytölle. ''Peruutuspaikka Los Angelesiin?''Karen kysyi ja nyökkäsin. Olin ottanut heti seuraavaksi lähtevän lennon mistä oli löytynyt paikka ja näköjään pääsiisin Los Angelesiin. Karen ojensi lipun ja pääsin viemään matkalaukkuni. Selvisin lähtöselvityksestä ja kohta olin jo koneessa. Olin saanut ikkunapaikan ja näin kuinka viiimeisiä tavaroita rahdattiin koneeseen trukeilla ja ihmisiä tuotiin busseilla. Tungin kuulokkeet korviini ja pistin monen tunnin soittolistani pyörimään, sillä lento kestäisi useamman tunnin. Puhelimeni värähti ja avasin näytön. Viesti sinulta. 


''Miten menee?'' viestissä luki enkä voinut uskoa silmiäni katsoessani sen yhä uudestaan läpi. Miten menee? Et voinut olla tosissasi. Olit itsekkin osallistunut kiusaamiseeni ja silloin kun istuin jo koneessa matkalla Los Angelesiin, kauas sinusta, sinua kiinnostaa vointini? Se vähä, mitä olin sinusta vielä jaksanut haaveilla, kaikkien haaveiden murentuessa yksi kerrallaan, murtui nyt. Enää en jaksanut uppoutua päiväuniini jossa olit vielä kaverini, oikeasti välitit minusta. Tämä oli viimeinen pisara. Elämääni, ei edes niihin kaikkein tärkeimpiin haaveisiin, ei kuulunut Liam. Ei enää. Vaikka kuinka halusin, en vain jaksanut enää haaveilla niitä kaikkia typeria juttuja sinusta. ''Oletko täysidiootti,''näpyttelin vastauksen. Viestin lähdettyä poistin numerosi. Ja Losiin päästyäni hankkisin uuden numeron. Silloin olisit lopullisesti pois elämästäni, Liam Payne.

Twinkling Eyes-Part 5

 Heipodei kaikki
vihdoin sain taas jotain aikaan, anteeksi kun on kestäny niin kauan! Tää oli aika seko luku, enkä yhtään tiiä miksi tein tälläsen xD Yritän saada seuraavasta luvusta vähän järkevämmän :D En oo taaskaan jaksanut tarkistaa virheitä, pahoittelut!

Mutta ihan kamalaa, vaikka tää ei koskekkaan mua muutenkuin että nyt ei ole enää mitään mahdollisuuksia nähdä poikia sellain että sain yhteiskuvan, niin silti se harmittaa älyttömästi kun pojilla muka ei ole aikaa toiseen keikkaan! Tietenkin sekin harmittaa tosi paljon ettei oo mitään mahiksia nähdä nyt poikia ja saada sitä yhteiskuvaa ehkä koskaan.. Etenkin niille joilla oli lippu sunnuntaille tää oli kamala uutinen. Me oltais kyllä ansaittu se toinen keikka kun ollaan niin kauan jouduttu odottamaan!:/ Ja se on kaikille tosi ikävää, että vaikka LiveNation onki sanonu huolehtivansa turvallisuudesta ja näin, niin kyllä tyhmäkin tajuaa että todella, todella ahdasta siellä tulee olemaan.. Mäkin olin ostanut kalliimmat liput jotta pääsis mahdollisimman eteen ja näkis pojat paremmin, mutta nyt ei kyl enää ne kalliimmat liput auta yhtään.. Mutta nyt kaikki joilla on twitter nii twiittaaman #FINLANDWANTSTWODATES


Pointsit niille jotka tän luki kokonaan :D 


Enjoy




Äiti alkoi kyllästyä ja hänen tyyni itsevarma käytös alkoi rakoilla. Suuttui koko ajan pienimmästäkin ja ilmapiiri oli sen takia kireä koko talossa. En ihmetellyt sitä. Kuka vain olisi saanut tässä vaiheessa tarpeeksi minusta. Olin käyttäytynyt kuin pirun riivaamana viimeiset kaksi viikkoa. Aluksi äiti epäili että olin saanut influenssan, mutta kun äiti kerran oli saanut minut kiinni kuumemittari patterissa, ei hän enää uskonut puheitani, muttei voinut pakottaakaan minua kouluun. Ei ollut enää mitään, mistä olisin välittänyt, jolla äiti olisi voinut minua kiristää. Tiedän, tämä kaikki on täysin naurettavaa. Olen vain 18-vuotias syvästi rakastunut, muttei minun kuuluisi käyttäytyä näin. Jos äiti tietäsi, hän sanoisi vain, että se oli ohimenevä ihastus. Ei se ollut. Miten se muka olisi kestänyt niin vahvana yli vuoden?

Oli äiti toki yrittänyt udella syytä käytökseeni, mutta en voisi kertoa. Hän vain nauraisi ja sanoisi ettei tuollaisen asian takia voi olla koulusta pois. Niinpä makasin vain sängyssäni. Ensimmäisinä päivinä äiti oli lähes passannut minua, mutta mittaritempun jälkeen en ollut saanut yhtään sääliä tai apua. Miksi olisinkaan? Nyt minun täytyi nousta sängystä aina sen verran, että hain ruokaa tai kävin vessassa. Kieltämättä itseänikin alkoi tympimään tämä tilanne, mutta en vain voinut mennä kouluun.



''Allu syömään,'' Michael sanoi ja hänen päänsä pilkisti ovesta. ''Yhh etkö sä koskaan tuuleta täällä? Tännehän tukehtuu!''
Heitin tyynyn päin veljeäni ja mulkaisin tätä. ''Häivy,''huudahdin häijysti. Michael lähti mutisten jotain ärsyttävistä olioista. Mahani kuitenkin kurni ja ilmoitti edellisestä syömisestä olevan liian pitkä aika joten nousin ylös ja laahustin keittiöön. Nappasin lautaselle vähän ruokaa, spagettia ja kanakastiketta ja lähdin takaisin huoneeseeni. ''Nuori neiti, minne olet menossa? Tämä käytös alkaa nyt riittää. En minäkään siedä mitä vain. Tiedät että meillä syödään keittiössä, joten..,''äiti tuli puhisten takaani. En vastannut mitään, kävelin vain eteenpäin ja paiskasin vapaalla kädelläni oven kiinni. Laitoin oven vielä varmuuden vuoksi lukkoon, ja kiitin sitä joka oli asentanut tähän oveen lukon. Laitoin musiikkia, jotten ihanan äitini huuto ei kuuluisi niin selvästi. 


Hetken päästä äiti onneksi hiljeni ja sain syödä rauhassa. Ainakin hetken. Sillä pian joku koputti oveeni. ''Äiti painu jonnekkin kauas..''murahdin ja toivoin että äiti luovuttaisi. Kuitenkin pian koputus kuului uudestaan. Vihaisena nousin ylös ja avasin oven. ''Äiti!''aloitin, mutta hiljenin kun edessäni seisoikin yksi koulun suosituimmista tytöistä. ''Lisa?''haukoin henkeäni ja ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen. ''Alice,''Lisa tokaisi ja hymyili maireasti. Samalla hänen silmänsä tutkivat nopeasti asuani. Naamani oli kirkuvan punainen, kun katselin Lisaa, täydellisyyden perikuvaa, joihin myös kaikki pojat olivat hulluina. Lisalla oli aina uusimman muodin mukaiset vaatteet ja kaiken lisäksi hän tietenkin näytti hyvältä niissä. Lisalla oli täydellinen vartalo, täydelliset kasvot. Hänen kultaisina hohtavat hiukset olivat paksut ja hyvinvoivan näköiset ja meikki oli taas täydellinen, kuten aina. Lähes kaikki kadehtivat Lisaa, ja halusivat olla hänen kavereitaan. Hänellä oli kaiken lisäksi rahaa kuin roskaa. Jopa opettajat kadehtivat häntä.

Ja sitten minä, seisoin täydellisyden perikuvaa vastapäätä. Minulla oli vanha ryysyinen nalleyöpukuni, hiukseni sojoittivat rasvaisena sinne tänne, koska en ollut käynyt suihkussa päiviin ja olin sillä hetkellä luultavasti maapallon etovin näky. Sen kyllä huomasi Lisankin ilmeestä. Ihmisen,  jonka ulkonäkö ei muutenkaan ole kaunis tai viehättävä, on suoraan sanoen kuin jostain kauhuelokuvasta, kun on tässä kunnossa kuin minä. 

''Mitä teet täällä?''kysyin ja sanani tulivat ulos pieninä henkäyksinä. Koulussa oli kirjoittamaton sääntö, että suosituille ei saa puhua ilman lupaa, ja ainakin minulle se sääntö päti myös täällä. ''Tulin katsomaan miten voit, kun sinua ei ole koulussa näkynyt. Ja näköjään et ole ihan parhaassa vedossa,''Lisa totesi hieman säälien, tai ainakin hän yritti peittää suuremman säälin ja ällötyksen äänestään. Lisa kävi istumaan sängylleni ja vilkuili paikkoja. ''Kiva paikka sulla,''hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Katsoin kummastuneena Lisaan. ''Ki-kiitos?!''vastasin hiljaa. En tosin uskonut Lisan puhuvan totta, mutta en jaksanut välittää. ''Noniin, kerros nyt miksi oot poissa? Tiedän ettet ole kipeä,''Lisa käski esittäen lempeää. ''Miksi haluat tietää?''ihmettelin. ''Olen sinun ystäväsi, siksi,''Lisa hymyili ja kauniit hymykuopat tulivat näkyviin. Pieni ääni jossain pääni sisällä varoitteli, ettei Lisalla ole puhtaita jauhoja pussissa. Työnsin sen kuitenkin sivuun ja aloitin hiljaa kertomaan.



Lisan ilme oli järkyttyneen ja huvittautuneisuuden sekoitus. ''Wow, aikamoista,''Lisa sanoi. Huokaisin. ''Jep. Mitä neuvoisit?''kysyin hieman arastellen. Vaikka olinkin kai jollain tavalla läheisempi Lisan kanssa, jos se oli mahdollista edes, pelkäsin vieläkin häntä. Lisa tuumiskeli hetken. ''Luulenpa, että jään tänne yöksi, aamulla puen sinut oikein hienoksi ja meikkaan niin että kaikki pojat rakastuvat sinuun aika alta yksikön,''Lisa ehdotti ja silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. ''Selvä.. Mutta miksi teet tämän kaiken?''kysyin sillä tarjous kuulosti liian hyvältä. Lisa hymyili minulle ja nousi seisomaan, jotta katsoi minua kuin pientä lastaan jota oli komentamassa. ''Alice, koska olen ystäväsi,''Lisa selitti ja puhui hitaasti, jotta varmasti ymmärtäisin. Ikään kuin olisin jonkin sortin vajavainen. Niin kuin varmasti olinkin hänen mielestään. Kuitenkin hain patjan ja petivaatteet ja Lisa kävi nukkumaan. ''Öitä,''sanoin ennekö itsekin menin sänkyyni. Lisa ei vastannut, enkä suoraansanoen yllättynyt.




***




''Noniin, ylös meikki päälle ja kouluun!''Lisa ravisti minut hereille tekopirteällä äänellään. Heti ylös päästyäni hän patisti minut suihkuun jonne hitaasti laahauduin. Takaisin tullessani Lisa oli jotenkin saanut tehtyä minulle jotain syötävää ja käski syödä nopeasti. Hyvä että olin edes saanut viimeisen palan leivästä syötyä, niin Lisa tönäisi kovakouraisesti vaatehuoneeseen, jonne hän oli jo valinnut vaatteet. ''Sä.. Sä olit täällä?''kauhistelin, sillä vaatehuoneeni on minulle pyhä paikka jonne muut eivät saa mennä. ''Joo, kiva paikka,''Lisa sanoi ja kuulin hänen nauravan hiljaa. Miten helppoa hänen olikaan saada minut tuntemaan täysurpoksi. Puin kuitenkin mukisematta vaatteet ja Lisa esitti ihastunutta kun kävelin hänen eteensä. Tiesin, että tiukat farkut, jotka Lisa oli jostain kaivanut ja musta neuleeni, joka oli mielestäni liian paljastava, eivät pukeneet minua yhtään. Ja jos pukivatkin, tunsin oloni epämukavaksi niissä. Lisaa se ei kuitenkaan kiinnostanut vaan hän istutti minut sängyn päälle. ''Onko sulla meikkejä?''Lisa kysyi. Nolona pudistin päätäni. Oli minulla jokin halpisripsiväri, mutta ei muuta. ''No ei se mitään, mulla on tarvittavat kamat,''Lisa tokaisi ja voin vannoa että hän mutisi hiljaa ''enpä ole yllättynyt.'' Lisa alkoi työstää kuulemma lähes toivottomia kasvojani. 


Tunnin päästä Lisa sanoi minun olevan valmis, minua pelotti. Ja paljon. Olisin halunnut katsoa peiliin, mutta Lisa vain heitti minulle takin sekä korkokengät, jotka hän oli taikonut jostain ja kiskaisi minut ulos. Meillä oli kuulemma kiire, ja niin kai meillä oikeasti olikin. Kun vihdoin ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olimme koululla, nilkkani olivat kuin tulessa. Hyvä että pysyin enää pystyssä ja vielä olisi koulupäivä kestettävänä. Jos tältä tuntui olla muodikas ja edes vähän kaunis, sitten olisin mielummin se, joka on ruma ja epämuodikas. Lisa oli arvannut ajatukseni ja hymyili lohduttavasti. ''Kyllä sä siihen totut,''hän kuiskasi. ''Mutta nyt meen tonne noin mulla on vähän asiaa, niin heippa, pärjäile!'' Lisa juoksi kohti suosittujen ryhmää, jossa Sophia ei enää ollut, koska oli koko ajan sinun kanssasi. Toki hän kuului vielä porukkaan, siitä ei ollut epäilystäkään.

 Jäin yksin seisomaan pihalle ja tunsin kaikkien katseiden kääntyvän minuun. Naamani oli varmasti taas tomaatinpunainen. Huomasin Lisan kavereidensa luo ja he nauroivat jollekkin mahat kippurassa. Kun vihdoin löysin katseellani sinut, tiesin, että olit huomannut minun saapumiseni, mutta selvästi välttelit katsettani ja kun Sophia osoitti minua ja nauroi sitten, yhdyit nauruun. Ihmetyksen ja pelon kasvaessa juoksin vessaan. Matkalla kaikki kääntyivät katsomaan minua ja alkoivat aina nauramaan. ''Mitä pelle, vihdoinki takas koulussa, tais Lisa onnistua''joku pojista huusi. Otin korkkarit nopeasti pois jaloistani ja heitin ne poikaporukkaa kohti, osittain siksi että sanat satuttivat, osittain koska halusin päästä nopeammin pois kaikkien katseiden ulottuvilta. Lisa oli siis kertonut kaikille ja oli tehnyt sen ihan tahallaan! Tietenkin olin juuri siinä päässä koulua, missä ei ollut vessoja ja jouduin juoksemaan kauan ennenkö ensimmäinen vessa tuli vastaan.

Hengästyneenä paiskasin oven perässäni kiinni ja katsoin peiliin. Lisa oli tehnyt kulmakarvoistani vieterin näköiset ja ohentanut niitä paljon. Silmämeikkini näytti siltä kuin olisin zombi ja hiuksenikin Lisa oli saanut kamalasti. Kampaukseni oli samanlainen, mitä se oli ollut eilen ennen suihkua, nyt vain tarkoituksella tehtynä. Ja kaiken huippuna, nenänpääni oli maalattu kirkkaanpunaiseksi. Kauhistuneena yritin pestä meikkejä veden avulla pois, mutta ne vain himmenivät vähän. Lisa oli tehnyt minusta vedenkestävän zombi-pellen. Miten ihmeessä olin saattanut mennä halpaan? Miksi olin niin sinisilmäinen? Tiesinhän minä, ettei kukaan oikeasti halunnut olla kaverini joten miksi olin kuvitellut että vielä joku suosittu olisi halunnut.  Etenkään enää tämän jälkeen kukaan ei enää varmasti halunnut olla edes lähelläni. Etenkään sinä.

Twinkling Eyes-Part 4

Ehdinpäs kirjoittaa jotain, en tosin loman aikana.. :p Oon pahoillani, sillä näitten parin viime luvun laatu on ollut surkeaa, mutta se alkuinnostus on poissa ja tuntuu etten osaa kirjottaa enää niin kuin tämän ensimmäisissä luvuissa eikä kirjottaminenkaan suju niin hyvin :/  Haluisin olla hyväkin kirjottaja mutta en oo tällä hetkellä tyytyväinen mun teksteihin.

Ainiin, hyvää myöhäistä uutta vuotta kaikille! Toivottavasti kaikille tulee kiva vuosi :) Ja toivottavasti tää vuosi tois parempia tekstejä multa ja kirjottamisinto pysyis edes jotenkuten..

Jos tätä enää kukaan lukee niin saa kommentoida ja jos liittyisitte lukijaks, arvostaisin! Sit voin lopettaa lukijoiden pyytämisen kun niitä on ;) 



Enjoy 




Unta. Vain unta. Otsani oli hikinen ja tärisin hervottomasti. Peitto oli lattialla ja lakana myllättynä jalkopäähän. Uni tuntui niin todelta ja sydämeni hakkasi nopeaan tahtiin. Kuulin vieläkin äänesi kun inhoten sanoit minua luonnonoikuksi. Kuulin kuinka Sophian heleä nauru raikui luokkahuoneen seinissä. Kaikki, opettajaa myöten olivat nauraneet. Miksi minulla ei voisi olla edes yhtä kaveria? Minun oli pakko nipistää itseäni, vain varmistaakseni että se kaikki oli unta. Olin hereillä, omassa huoneessani. Täällä ei ollut sinua eikä Sophiaa. Oli vain minä ja muu perhe.

''Allu, ootko kunnossa? Kuulin huutoa,''äiti tulee huolestuneena huoneeseeni ja laittaa valot päälle. Harmistuneena hieron silmiäni. Mutta jokin äitissä häiritsee. Ääni oli oikeasti huolestunut. Katselin kummastuneena äitiä joka hääräsi ympärilläni. Minne se kylmä ja tunteeton ihminen oli kadonnut? Miksi silmissä ei ollut sitä tyhjää ja kylmää katsetta? ''Ä-äiti? Ootko sä kunnossa?''vastasin kysymyksellä ja äiti pysähtyi tuijottamaan minua. ''Miten niin? Ihan kunnossa minä olen. Sinä tosin et näytä yhtään kunnossa olevalta,''äiti tokaisi ja peitteli minut paremmin sänkyyn. Pudistin kiivaasti päätäni. ''Ei, ei! Olen ihan kunnossa, näin vain painajaista. Mutta miksi et ole sellainen tunteeton enää?'' Äiti halasi minua ja katsoi sitten vakavasti. ''Allu. Miksi mä sulle tunteeton olisin? Olen kuitenkin äitisi. Ainakin nyt. Ja lepää nyt tämä päivä, ihan vain varmuuden vuoksi,''äiti sanoi hellästi ja silitti otsaani. Sitten hän poistui hiipien ja sammutti valot sekä sulki oven hiljaa perässään. Se oli unta. Unessa äiti oli tyly ja tunteeton. Tai ollut jo pitkään. Painoin pääni tyynyyn mutta en ollut enää ollenkaan väsynyt. Pyöriskelin ympäriinsä, niin että sänkyni oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Huomaamattani otin puhelimen yöpöydältä. 5.27. Ehtisin nukkua vielä tunnin, jos menisin kouluun. Jos haluaisin. Vielä viime vuonna olisin mennyt. Mutta nyt, minulla ei ollut enää syytä mennä. Kyyneleet polttelivat silmäluomien takana kun aloin taas muistella viime vuotta. En saa itkeä. Minun pitää olla vahva, sillä tiedän että olet vain suuri ikuisesti tavoittelematon haave, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia toteutua. 

Silti, hetken päästä olin kaivanut numerosi esiin ja olin soittamassa sinulle. Puhelin hälytti pitkään ennen kuin lopulta vastasit vihaisena ja unisena. ''Allu? Mitä ihmettä?!''melkein karjaisit. Hymyilin typeränä. Mitä ihmettä olin ajatellut? En mitään. Olin vain hiljaa ja nautin äänestäsi. ''Allu ihan oikeesti mitä sä tähän aikaan soitat? Tai ylipäätään soitat?''ihmettelit, nyt jo vähän lempeämmin. Pitäisikö minun kertoa? ''Mä.. Mulla on asiaa..,''kuiskasin. Kuulin sinun huokaisevan syvään. ''Ja se ei voi odottaa myöhempään aamuun?'' Jos olisin ollut nyt luonasi, olisin virnistänyt pahoittelevana. Mutta koska en ollut, olin vain typeränä hiljaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen suljit puhelimen. Käsi turtana laskin puhelimen takaisin pöydälle. Miksi olin ollut niin tyhmä?



***



 Siirtelin haarukallani yksinäistä salaatinlehteä lautasella edestakaisin. Ruokatunti tuntui jatkuvan loputtomiin. Ympärillä oli hirveä hälinä, kuten aina, kun kaikki kokoontuivat ryhmiinsä vaihtamaan kuulumiset. Ja sitä ei selvästikkään voinut tehdä yhtään hiljempaa. Katselin kuinka kaikki nauroivat ja halailivat toisiaan. Nurkat olivat täynnä onnellisia pareja. Haaveissani olin yksi suosituista. Minulla oli kavereita. Olin kaunis. Minulla oli hienoja vaatteita ja ihmiset huomaisivat ja pitäisivät minusta. En todellakaan ymmärtänyt miksi olit silloin ollut kanssani, ja nähtävästi olit itsekin päätynyt lopulta samaan lopputulokseen kuin kaikki muutkin -olin liian nolo ja liian erilainen.

Joku kuitenkin keskeytti haaveiluni lämäyttämällä tarjottimen pöytään viereeni. Vilkaisin nopeasti ylös. Se olit sinä. Miksi ihmeessä tulit istumaan viereeni? Katsoin vielä uudestaan, etten vain olisi sekoittanut taas unen ja toden. Mutta ei. Olit totta. ''Mi-? Sä? Miksi?''sönkötin ja en ole varma näinkö sinun virnistävän. ''Mitä? Kai kaveri saa sun viereen tulla?''kysyit ja hymyilit valloittavasti. ''Mutta mun piti puhua. Siitä öisestä? Mitä se oli?''kyselit ja istuit viereeni. Käännyit puoleeni ja katselit minua. Veri kohisi suonissani ja ruokalan melu häipyi. Silmäsi tutkivat minua enkä saanut sanaa suustani. ''Mä..''kähisin mutta en pystynyt kertomaan. ''Kerro vaan, en mä sua syö,''kannustit ja otit kädestäni kiinni. Se oli kuin sähköisku. Sydämeni pysähtyi, ja oikeastaan koko maailma. ''Allu? Ootko kunnossa? Oot ollu outo koko koulun alum. Mä en lähe tästä ennen kuin kerrot,'sanoit vaativasti. Saisit odottaa aika kauan, totesin mielessäni. Miksi olit nyt noin tunteellinen ja huolehtivainen? Oltiko sittenkin huomannut minut? Pistit taas elämäni sekaisin, enkä enää pystynyt hallitsemaan itseäni. ''Mä tykkään susta Liam, ihan järjettömästi, ellen jopa rakasta ja vihaan Sophiaa kun se ryöstää sut multa, ja olen sille niin kateellinen, vaikka tiedän että se on säälittävää, mutta se saa kaiken mitä haluaa, myös sut.. Haluan viime vuoden takaisin!''ne heikot padot mitä olen yrittänyt tehdä murtuvat ja kyyneleet valuvat virtanaan poskillani kun kerron kaiken. 

Kun nostan katseeni, pelkään pahinta, mutta katsot minua odottavan näköisenä. ''Allu? Voitko kertoa nyt? Miksi itket?''kysyit. Mutta minähän kerroin!ajatukseni huusivat. Mutta olin kertonut vain ajatustasolla. ''Mä..''kähisin varmaan miljoonannen kerran. Ja tällä kertaa padot oikeasti murtuvat ja kerron kaiken, mitä ajatuksissani jo kerroin. Nostan katseeni varovasti ja vilkuilen sinua. Istut penkillä mykkänä ja paikoillaan kuin patsas. Et sano sanaakaan ja olet kuin äiti kun olin rikkonut puhelimeni. ''Liam?''kuiskaan kysyvänä. Nouset ylös ja lähdet mitään sanomatta tarjottimesi kanssa pois. Huomaan sinun kävelevän kohti Sophiaa, mitenkäs muutenkaan. Olin onnistunut pilaamaan lopullisesti viimeisetkin toivonrippeet, että olisit kaverini. Kello soi ja ihmiset veivät tarjottimiaan pois ja lähtivät luokkiinsa. Jäin yksin istumaan nyt hiljaiseen ruokalaan. En jaksa kuitenkaan välittää. Olit elämäni koulussa ja nyt olet poissa. Luultavasti ikuisesti.