Twinkling Eyes-Part 6

Jes, vihdoin luku johon olen taas vähän tyytyväisempi! Vähän lyhyt tuli kyllä..
Elikkäs, vähän lisää tällästä draamaa kehiin :D Mulla on jo tosi hyvä suunnitelma miten aion tätä jatkaa, enkä oikeestaan malta oottaa että pääsen tekemään seuraavan luvun. Sitä en kyllä yhtään tiedä miten tää loppuu, en oo ajatellu vielä niin pitkälle.. Jos löytyy aikaa, niin seuraava luku ilmestyy hyvinkin pian, mutta koska mulla alkaa huomenna jokaviikkoiset valmennukset ja sen lisäks mulla on tää tammikuun loppu riparitapaamisia ja mun synttäritkin on kohta, ja samana päivänä on kisatkin, joten siinä voi siis luultavasti kestää, ellen onnistu taikomaan lisää tunteja. 

Kommetit piristäis taas päivää, kiitos niille jotka jaksaa kommentoida♥ Ja en kerro miksi, mutta jos pitäisi valita niin sanokaapas minkä valitsisitte:Niall, Zayn, Louis vai Harry?

Tästä tuli taas kunnon stoori :p



Enjoy 





Istuin yksin ruokalassa, taas kerran. En enää jaksanut tätä. Sen päivän jälkeen kun Lisa oli häpäissyt minut, olivat kaikki vain nauraneet, pilkanneet ja huudelleet minun kävellessäni ohi. Ihan sama mitä minulla oli päällä, tai mitä tein. Onneksi Lisa ei sentään ollut nyppinyt kulmakarvojani vieterin kokoisiksi, joten olin pystynyt piirtämään siedettävän näköiset kulmat äidin kulmakynällä. Mutta luulen, että vaikka olisin tullut kouluun huippumallin näköisenä, se ei olisi lopettanut kiusaamista.  Olin aina yksin.

Suolaiset kyyneleeni putoilivat jo ennestään syömäkelvottomaan ruokaan. Homeinen peruna ja ruskeaa kastiketta, jossa näkyi siellätäällä limaisia lihakimpaleita. Miten kukaan voisi olettaa jonkun syövän tätä? Tietenkin Afrikan köyhät lapset olisivat ikionnellisia saadessaan tälläistä ruokaa, mutta emme olleet Afrikan lapsia, joten ei meiltä voisi vaatia sitä samaa kun aikuiset ovat tarjolleet pienestä pitäen hyvää ruokaa. Sen lisäksi, että koulu muutenkin oli jo yhtä helvettiä, niin tämä ruoka vielä kruunasi kaiken.

Tein päätökseni hetkessä. Minulle on aina sanottu, että minun pitäisi miettiä enemmän ennenkö teen jonkin tärkeän päätöksen. En ole koskaan kuitenkaan kuunnellut sitä neuvoa, joten en sitä nytkään tekisi. Vaikka tämä muuttaisi luultavasti koko loppuelämäni. Isän unelmoimaa lakimiestä ei koskaan tulisi. Lopettaisin koulun nyt, sillä kuka minua estäisi? Lähtisin johonkin, tekisin jotain, maistaisin vapautta!
Tarjotinta viemättä nousin pöydästä, keräsin tavarani ja lähdin marssimaan ulos. Tämän päivän jälkeen en astuisi tähän kouluun enää ikinä.  Näin sinut Sophian kyljessä kiinni ja hihititte jälleen jollekin hauskalle jutulle. Huomasin, kuinka Sophian ja etenkin sinun kaverisi katselivat teitä kateellisina. Niin minäkin. Mitä olin tehnyt väärin etten voinut saada sitä samaa? Ilmiselvästi olitte yhdessä. Ja sitä vahvisti se, kun suutelitte pitkään ja onnellisuus oikein huokui teistä. En todellakaan kestäisi olla täällä enää sekuntiakaan. Kiihdytin askeliani ja ovi melkein lensi saranoiltaan kun tempaisin sen auki. Lasi helisi kun pamautin oven perässäni kiinni. Pysähdyin lähimmän roskiksen luo, varmistin että kaikki tärkeä on takkini taskuissa ja heitin laukun kirjoineen päivineen menemään. Laukun pudottua roskikseen, päätökseni oli lopullisesti tehty, enkä olisi enää sidottu kiinni kouluun. Iloisempana kuin kuukausiin, lähdin harppomaan suurin askelin kotia kohti. Joka tosin ei enää kauaa olisi kotini. Suunnitelman ensimmäinen osa hoidettu, ja vain kolme jäljellä. 




****



Laukkujen pakkaamiseen ei mennyt kuin hetki. Lento oli varattuna, sillä minua onnisti ja sain peruutuspaikan. Hotelli varattu. Kaikki pieni omaisuuteni pakattu. Vaateita, muutama valokuva, vihkoni, johon aina inspiraation iskiessä joko piirsin tai kirjoitin jotain, tai mitä ikinä tulikaan mieleen. Kaikki arvoesineet, puhelin, laturi, kuulokkeet, passi, rahaa jota olin lainannut äitin salaisesta säästöstä, sen verran että pääsisin alkuun uudessa elämässäni.

Minun ei varsinaisesti tulisi edes ikävä perhettäni, sillä isä oli aina poissa, äiti oli edelleen tunteeton ja kylmä, ja Michaelia en ollut koskaan jaksanut. Ja näin kaikki kävisi helpommin, kun kukaan ei olisi paikalla. Kirjoitin nopeasti pienen jäähyväiskirjeen ja kiinnitin sen magneetilla jääkaapin oveen. Keittiö oli taas likainen, kuten aina. Mutta en siivoaisi sitä. Se kuului vanhaan elämääni. Uutta tarmoa saaneena astelin eteiseen, puin ränsistyneet tennarini ja kuluneen nahkatakkini päälle. Otin avaimet pois taskusta ja ripustin ne avainnaulakkoon. Soittamani taksi ilmestyi pihalle ja kävelin suoraan sisälle. Käskin kuskia lähetmään nopeasti, sillä pelkäsin, että kuitenkin alkaisin itkeä.

Matkalla lentokentälle kuljimme koulun ohi. Kaikki oppilaat olivat juuri pihalla ja näin sinut, kerrankin omien kavereidesi kanssa. Toivoni heräsi. Ehkä jos olit jättänyt Sophian niin jotain voisi tapahtua? Turhaan edes haaveilin, sillä melkein heti Sophia juoksi luoksesi ja leveä hymy syttyi kasvoissasi ja näkyi kultaisissa silmssäsikin. Käänsin pääni pettyneenä pois ja muutama kyynel valui poskelleni.
''Neiti, oletteko kunnossa? Näytätte kovin surulliselta,''kuskini, harmaantuva ja selvästi iäkkäämpi mies kysyi. Hän kuitenkin oli ystävällinen, joten hymyilin pienesti. ''Kyllä olen kiitos. Kaipaan vain jo nyt yhtä henkilöä,''vastasin. Mies jätti onneksi asian siihen, pahoiteltuaan tilannettani, eikä minun tarvinnut selittää mitään. Olin siitä hyvin onnellinen koska silloin minun olisi pitänyt läpikäydä tunteitani enkä halunnut sitä. En ainakaan nyt.


Pian olimme jo lentokentällä ja otin laukkuni, maksoin ja lähdin sisälle. ''Nimi?''nainen lippujen lunastuspisteessä kysyi. ''Alice Smith,''vastasin ja nainen, jonka nimilapussa luki Karen, tutki hetken aikaa tietoja mitkä ilmestyivät tietokoneen näytölle. ''Peruutuspaikka Los Angelesiin?''Karen kysyi ja nyökkäsin. Olin ottanut heti seuraavaksi lähtevän lennon mistä oli löytynyt paikka ja näköjään pääsiisin Los Angelesiin. Karen ojensi lipun ja pääsin viemään matkalaukkuni. Selvisin lähtöselvityksestä ja kohta olin jo koneessa. Olin saanut ikkunapaikan ja näin kuinka viiimeisiä tavaroita rahdattiin koneeseen trukeilla ja ihmisiä tuotiin busseilla. Tungin kuulokkeet korviini ja pistin monen tunnin soittolistani pyörimään, sillä lento kestäisi useamman tunnin. Puhelimeni värähti ja avasin näytön. Viesti sinulta. 


''Miten menee?'' viestissä luki enkä voinut uskoa silmiäni katsoessani sen yhä uudestaan läpi. Miten menee? Et voinut olla tosissasi. Olit itsekkin osallistunut kiusaamiseeni ja silloin kun istuin jo koneessa matkalla Los Angelesiin, kauas sinusta, sinua kiinnostaa vointini? Se vähä, mitä olin sinusta vielä jaksanut haaveilla, kaikkien haaveiden murentuessa yksi kerrallaan, murtui nyt. Enää en jaksanut uppoutua päiväuniini jossa olit vielä kaverini, oikeasti välitit minusta. Tämä oli viimeinen pisara. Elämääni, ei edes niihin kaikkein tärkeimpiin haaveisiin, ei kuulunut Liam. Ei enää. Vaikka kuinka halusin, en vain jaksanut enää haaveilla niitä kaikkia typeria juttuja sinusta. ''Oletko täysidiootti,''näpyttelin vastauksen. Viestin lähdettyä poistin numerosi. Ja Losiin päästyäni hankkisin uuden numeron. Silloin olisit lopullisesti pois elämästäni, Liam Payne.