Twinkling Eyes - Part 16

 VIHDOIN VALMIS! Oon tehny tätä lukua viikon ajan, joka ilta oon kirjottanu ainakin tunnin. Joten arvostakaa sitä :D Tää on sellanen luku, mistä oikeesti toivoisin että kommentoisitte mielipiteenne :) Tää on mun mielestä ehkä yks mun parhaista suorituksista, ja oon käyttänyt tähän paljon aikaa, joten toivoisin palautetta :) Vähän lisää draamaa tuli tähän tarinaan ;) 

Voin muuten sanoa, että jollei mun inspis katoa jonnekkin, tää tulee jatkumaan vielä pitkään. Mulla on vielä tosi paljon ideoita tän varalle, kiitos mun mahtavan ystävän <3 Tiiät kyllä kuka oot, mun pelastaja :D 

Mutta siis eipä mulla tänään muuta, kun että mahtava aika kirjottaa mulla :D 22-24 on ollu meinaan yleensä se aika milloin oon tätä kirjottanu xd




Enjoy






Taas olin täällä. Oli pimeää. Olin yksin suuressa, tarkemmin sanoen valtavassa talossa. Tai ainakin luulin olevani yksin,niin kuin joka kerta. Talo tuntui labyrintilta. Vaikka olin kulkenut kaikki tiet jo satoja kertoja, en koskaan löytänyt ulos. Varmaan jo kolmannen kerran tänään tulin samalta näyttävän oven kohdalle. Tai, no kun katsoi tarkemmin, kaikki ovet näyttivät samalta. En ollut varma kauanko aikaa oli kulunut, taaskaan tai edes miksi olin täällä. Muistikuvani olivat sumeita, yhtä puuroa. 

Jatkoin kuitenkin kävelyä, tietämättä miksi. Pakkohan täältä oli jokin ulos vievä tie olla. Jalat kantoivat minua ympäri taloa, tietämättä tarkalleen minne mennä. Silti, aivan kuin jaloillani oli jokin suunta, vaikka aivoissani ei ollut hajuakaan. Jalat kulkivat omaa reittiään. 

Eteeni tuli jälleen ovi. Sormeni tunnustelivat sitä kevyesti, mutta tarkasti. Ovi oli sileää puuta, mahdollisesti mahonkia. Aivan niin kuin kaikki muutkin ovet. Mutta sitten, sormenpääni tunsi pienen painauman. Painauman, jota ei muissa ovissa ollut. Tämä oli uusi ovi. Kevyesti kuljetin sormiani etsien oven molemmat reunat ja hiljalleen vedin käsiäni alhaalta ylös, etsien ovenkahvaa. Oikea käteni koski metalliin. Varovasti käänsin kahvaa alas. Kuului pieni naksahdus,  ja ovi aukeni narahtaen. Henkäisin syvään ja astuin sen ratkaisevan askeleen sisään. Ovi loksahti kiinni takanani. Käännyin ympäri ja yritin etsiä kahvaa. Turhaan. Olin ompikujassa. Pelko alkoi hiipiä ahdistaen minut nurkkaan. Kauhistuneena tunnistelin takanani olevaa seinää, jos sattuisinkin löytämään pakotien.

Minuutit kuluivat hitaasti, tuntuen tunneilta. Huone oli pysynyt hiljaisena ja pimeänä. Olin lyyhistynyt nurkkaan ja aina välillä rajut nyyhkäykset vavisuttivat kehoani. En selviäisi täältä ikinä pois. Yhtäkkiä kirkas valo sokaisi silmäni ja kimeä nauru särki tärykalvoni. Nauru tuntui kuuluvan joka puolelta, aivan kuin se ympäröisi minua enkä pääsisi sitä karkuun. Vaikk kuinka yritin katsella ympärilleni, en nähnyt ketään tai mitään, vain sen sokaisevan kirkkaan valon. En nähnyt valonlähdettäkään, katossa ei ollut lamppua, tosin kattoa ei edes näkynyt. Oli vain valoa. En hahmottanut edes seiniä. Jos en olisi tuntenut seinää takanani, olisin voinut vannoa olevani tyhjyydessä valon keskellä, jossa kuului karmivaa naurua.

Sitä kesti, mitä sitä nyt arvioisi, tunteja ainakin. Sitten, silmänräpäyksessä, huone pimeni ja nauru loppui. Hetken oli hiljaista, ja ehdin jo huokaista helpotuksesta. Liian aikaisin, sillä yhtäkkiä sydäntä riipaiseva kiljunta täytti jokaisen sopukan minussa. Huone pysyi silti pimeänä. Hetken päästä aloin erottaa sanoja. Kiljuja sanoi jotain. Selvästi. Yritin kuunnella sanoja, kun tunsin jonkun tai jonkin koskettavan olkapäätäni. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani. Luiset sormet pureutuivat ihooni, mutta en silti nähnyt ketään. Olin yksin, mutta en kuitenkaan ollut. Tunsin jonkun hengittävän aivan korvan vieressäni. Juuri, kun olin nostamassa kättäni koskettaakseen sitä jotain, tapahtui jotain, mitä en ikinä unohtaisi. ''Aliceeeeeee,''se joku kiljui riipaisevasti suoraan korvaani, ja upotti kyntensä, niin että tunsin ne luissani asti, ja lähti raahaamaan minua tuntemattomaan. Kertaakaan aikasemmin kukaan ei ollut tullut luokseni. Oli ollut vain valo ja nauru, ja sen jälkeen taas pimeys ja kiljunta. En pystynyt tekemään mitään. Rimpuilu ei auttanut. Tuskan kyyneleet alkoivat valua silmänurkistani. Kiljuin, ja vannon, etten ole koskaan kiljunut, enkä tule koskaan kiljumaan niin kovaa ja korkealta.



''Allu, Allu hyvänen aika, mikä sulla on?''Niall huusi korvaani. Kehoni nytkähti, aivan kuin valtava kipuaalto olisi hyökynyt lävitseni. Niall ravisteli minua kauhuissaan. ''Allu herää!'' Silmäni rävähtivät auki, ja haparoivin katsein tutkin ympäristöäni. Missä olin? Tai tarkemmin sanottuna kuka olin? ''Allu, katso muhun!''Niall huudahti huomatessaan silmieni olevan auki. Yritin silmä kerrallaan kohdistaa katseeni Nialliin. Hätä paistoi hänen silmistään. ''Niall,''kuiskasin hennosti. Niall hymyili pienesti ja rutisti minut sitten tiukkaan halaukseen. ''Allu hyvänen aika mä säikähin niin ettet uskokkaan,''hän mumisi hiljaa. ''Oliko se taas se painajainen?'' Yritin vaivalloisesti saada ajatuksiani kasaan. Niitä tuntui olevan monia, mutta oli niin vaikea saada niistä yhtä kokonaisuutta, kerätä ne kasaan. Kyllä, se oli ollut se painajainen. Se sama painajainen oli vaivannut minua joka yö viimeiset kaksi viikkoa, siitä lähtein kun olin tavannut sen palaneen pariskunnan. Painajainen ei jättänyt minua yhdeksikään yöksi rauhaan. Silmieni alla komeilivat mustaakin mustemmat silmäpussit, jotka johtuivat kymmenistä valvotuista tunneista. 

Lopulta sain nyökättyä Niallille. ''Joo, se oli taas se uni,''kähisin. Niall katsoi minuun huolestuneena. 

''Tää kerta oli pahempi kuin koskaan ennen, pitäisköhän sun mennä lääkäriin?''Niall murehti. ''Näytit siltä kuin sua olis sattunut.''

Hymyilin. ''Ei hätää Niall, kyllä mä selviän,''vastasin automaattisesti. En vain saanut muuta vastausta suustani, vaikka hyvin tiesin, ettei tämä ollut normaalia. Minulla ei ollut hajuakaan miksi. En kyllä halunnut lääkäriinkään, hän vain määräisi minule unilääkettä. Silloin en ehkä heräisikään, ja mitä silloin tapahtuisi? En uskaltanut edes ajatella. Parempi siis näin. 

Niall pysyi hiljaa. Onneksi. Olisin suuttunut heti, jos hän olisi enää maininnutkaan sanaa 'lääkäri'. Istuimme sängyllä vierekkäin, kumpikin omissa ajatuksissaan. Niallin toinen käsi silitti selkääni rauhoittavasti, ja vaikka minua ei enää pelottanut, tuntui silitys hyvältä, joten annoin olla ja nautin. Niallin toinen käsi lepäsi hänen sylissään ja sormet näpräsivät housunlahkeessa olevaa narua. 

''Pitäisiköhän meidän käydä nukkumaan?'' haukoittelin ja Niall siristeli nähdäkseen seinällä olevan kellon. Se näytti neljää aamulla. ''Monelta sulla alkoikaan työt?''Niall mumisi unisena. Mietin nopeasti mikä päivä tänään oli. Eilen oli perjantai, joten tänään oli.. ''Niall,''naurahdin. ''Tänään on lauantai, mun vapaa.'' Niallin silmät kirkastuivat ja hymyillen hän halasi minua.

''No sitten me käydään nukkumaan,''Niall sanoi, mutta hiljeni sitten. ''Pystytkö sä vielä nukkumaan?''

Nyökkäsin. Painajainen oli ohi tältä yöltä, tiesin sen. Nainen antaisi olla minun rauhassa taas seuraavaan yöhön. Painoin pään tyynyyn, ja tunsin silmäluomien jo lipsuvan kiinni. Niall painoi suukon otsalleni, ennen kuin kuulin hänen laskeutuvan makuulle ja vetävän peiton päällensä.





***





''Moikka! Missä sä oot ollu? Susta ei oo kuulunu mitään ainakaan viikkoon!''nurisit puhelimeen. Naurahdin hiljaa. ''Mulle kuuluu hyvää, Silvia-täti,''sanoin kuuluvasti, painottaen tätiä. Niall vilkaisi minua olohuoneesta hymyillen. Hymyilin takaisin, ja hiivn vessaan. Painoin oven hiljaa kiinni ja lukkoon. ''Mä oon yrittänyt olla Niallin kanssa,''selitin kuiskaten. 

''Menitkö taas vessaan piiloon? Eli Niall on kotona?''arvasit ja huokaisit pettyneeesti. ''Joo on se,''mumisin. ''Missäs muuallakaan?''

''Eikö se ikinä käy missään?''kysyit kyllästyneenä. Kikatin hiljaa. ''Kyllä se käy salilla parhaan kaverinsa kanssa.''

''Ai niin, voi paska,''henkäisit ja naurahdit pehmeästi. ''Mutta haluisitko sä tänään tulla meille? Haluisin päästä näkemään sut. Edellisestä kerrasta on ihan liikaa aikaa.''

Olin hetken hiljaa miettiessäni kehtaisinko taas jättää Niallin yksin. Etenkin kun hän oli ollut taas niin ihana viime yönä. ''Mä voin kysyä Niallilta ja keksiä sille jotain tekemistä, käykö?''huokaisin lopulta. ''Mutta missä Sofia taas on?''

''Joo! Sano sille, että lähet vaikka Susan kanssa shoppailemaan? Ja Sofia on taas päivän kaveriensa kanssa jossain.''

''No vaikka sitten niin. Nähdään tunnin päästä,''sanoin hymyillen, vaikka et hymyäni nähnytkään. 

''Mä tulen hakemaan taas sut siitä tutusta risteyksestä Café Ciaon kohdalla,''sanoit ja onnellisuuden pystyi kuulemaan äänestäsi. Sanoimme heipat ja henkäisin syvään. Vihasin Niallille valehtelemista, etenkin tästä aiheesta. Mutta rakastin Niallia liikaa satuttaakseni häntä kertomalla totuuden. Parempi olla siis kertomatta.

Lukko avautui hiljaa naksahtaen. Astelin olohuoneeseen hermostuneena. Pelkäsin joka kerta, että Niall näki minun valehtelevan. Vielä toistaiseksi olin selvinnyt, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. 

''Ni rakas?''huikkasin. 

''Niin?''Niall vastasi ja käänsi katseensa minuun. 

''Käykö sulle jos mä lähden shoppailemaan Susan kanssa?''

''Mmm kai se käy. Ajattelitko olla kauan?''Niall kysäisi huolettomasti. 

''E-en kai,''emmin. En ollut vielä miettinyt kuinka kauan haluaisin olla kanssasi. ''Ainakin pari tuntia.''

Niall nyökkäsi. ''Okei, pidä hauskaa. Soittele sitten jos tulee muutoksia,''Niall pyysi.

''Joo,''hymyilin ja menin eteiseen vetämään kengät jalkaani. ''Hei, sulta unohtu pusu!''Niall huusi närkästyneenä. Virnistellen menin takaisin olohuoneeseen ja kumarruin Niallin eteen painaen kevyen suudelman tämän huulille. ''Tahtoo lisää, toi oli ihan liian lyhyt,''Niall aneli koiranpentusilmillä. Nauraen pudistin päätäni. ''Ei nyt, myöhemmin sit.'' Niall tuhahti ja laittoi kädet puuskaan. ''Oot ihan tyhmä,''Niall murahti. Virnistin. ''Niin säkin,''tokaisin naurahtaen ja nappasin ulos mennessäni avaimet ja puhelimen mukaan.





***





Ryystin vielä viimeisetkin kaakaot mukin pohjalta ja nuolin huuleni puhtaiksi. Emme olleet keksineet mitään tekemistä luonasi, joten olimme suunnanneet lempikahvilaani, Le petit garconiin, siihen johon Louis minut silloin vei.  Hetken päästä huomasin sinun tuijottavan minua tiiviisti, hento hymy huulilla, silmät tuikkien. ''Mitäs katot?''kysyin ja hätkähdit.

''Sua,''vastasit. ''Oot meinaan ihan älyttömän kaunis.''

Poskeni muuttuivat tulipunaisiksi. En osannut ottaa kehuja vastaan. En ollut koskaan osannut. ''Ömm, jaa kiitos. Kai.''

''Eikun oikeesti. En oo aiemmin tajunnu miten kaunis oot. Haluisin suudella sua nyt täsmälleen tällä hetkellä,''totesit lempeällä äänellä. Kurotuit pöydän yli silittämään kättäni. 

''No mikset sitten suutele?''kysyin. Kumarruit lähemmäksi minua ja huulemme olivat enää vain senttien päässä toisistaan. Suljin silmäni onnellisena. Sitten tunsin sinun vetäytyvän takaisin. Avasin silmäni ja katsoin kummastuneena sinuun. Hymyilit pahoittelevana. Katsoin käsiini ja huomasin sormiesi pysähtyneen sormuksen kohdalle. Niinpä tietenkin. Olin taas pitkästä aikaa laittanut sormuksen sormeeni. Yritin hymyillä urheasti takaisin, mutta huomasin sinun nähneen pettymyksen ja surun silmissäni. 

''Mitä jos me lähdettäisiin?''ehdotin vaivautuneena. Nyökkäsit nopeasti. Romanttinen tunnelma oli ohitse. Nousit ylös ja seurasin esimerkkiäsi. 

Ulkona vilkaisit nopeasti käsiini ja siirryit toiselle puolelleni. Ihmetellen katsoin touhujasi, kun tajusin sinun katsoneen kummassa kädessä sormukseni oli. Tuhahdin hiljaa. Typerä sormus. Pian kuitenkin jo hymyilin onnellisena, kun pujotit sormesi sormieni lomaan ja puristit hellästi. Ensimmäistä kertaa ikinä, näin julkisesti. Se oli suuri askel, ja samalla se tuntui niin oikealta, niin luonnolliselta. Aivan kuin sormemme olisi tarkoitettu kuuluvaksi näin, yhteen. Se sai sydämeni lepattamaan ja onnen tunteen leviämään koko kehoon. Tämä tuntui niin oikealta. Tältä sen kuului tuntua. Vilkaisin sinuun ja huomasin sinunkin hymyilevän onnellisena ja silmien tuikkivan. 

''Onko se hullu nainen muuten vainonnut sua?''kysyit rikkoen hiljaisuuden. Irvistin. Puheenaihe jota en olisi halunnut ottaa puheeksi. Koko ajatus siitä naisesta kammotti minua. Elämässäni oli ollut kaikki hyvin, oli ystäviä, aviomies ja ihana poikaystävän kaltainen. Miksi siis jonkun piti heti tulla pilaamaan se kaikki?

''Ei se tavallaan,''kerroin. 

''Miten niin tavallaan?''kysyit epäilevänä. Kulmasi olivat söpösti ylhäällä ja otsasi painui kurttuun saaden sinut näyttämään niin kuumalta, että halusin sinut tässä ja nyt. Purin lujasti huultani etten olisi älähtänyt siitä tuskasta, kun tiesin, että en voisi tehdä sitä.

''Hömm.. No siis mä oon nähny siitä vaan painajaisia kahden viikon ajan,''vastasin huolettomasti ja yritin hengittää syvään. ''Ei mitään sen kummempaa.''

Katselit minua tutkivasti. ''Tiiän että et kertonut koko totuutta,''tuhahdit hieman pettyneenä.

''No kerroinpas, ja sitäpaitsi se ei kuulu mitenkään sulle,''sanoin kiivaasti ja ääneni kohosi pilviin. En halunnut kertoa. En ollut vaarassa, en ollut nähnyt naista edes pitkään aikaan. Joten miksi tehdä asiasta numero?''Anna jo olla!''

Nostit kätesi antautuvana pystyyn. ''Okei, okei rauhotu jooko? En mä tarkottanu mitään pahaa,''huokaisit.

Henkäisin syvään ja halasin sinua. ''Anteeksi,''kuiskasin rintaasi vasten. Suolaiset kyyneleet valuivat silmäkulmistani. Naurahdit hiljaa. ''Voi rakas, ei se mitään, kerrot sitten kun haluut, okei?''

Nyökkäsin pienesti. ''Kiitos. Oot paras,''mumisin.

''Allu, kato tänne,''nostit leukaani ylös.

''Mitä?''tuijotin haaveilevana suklaanruskeisiin silmiisi. Ne olivat niin lempeät. Ne olivat niin kauniit. Olisin voinut uppoutua niihin ja vain seistä tuijottamassa niitä. Keskeytit ajatuskuplani painamalla pehmoiset huulesi omilleni. Hymyillen huuliasi vasten tungin sormeni hiuksiisi ja vedin itseni lähemmäksi sinua. Teit suutelemisesta taikuutta. Sormus kihelmöi sormessani, mutta siirsin ajatuksen syvälle pois, jonnekin missä en sitä muistaisi.

Haikein mielin astuin askeleen taaksepäin muutaman minuutin jälkeen ja hymyilin leveästi. ''Sä teet mun elämästä täydellistä,''totesin. Virnisti ja otit minut lämpimään halaukseen. ''Niin säkin mun,''kuiskasit korvaani. ''Ja mä näin sun katseen tossa aikasemmin. Pitihän mun se palkita.'' Hihitin hiljaa. ''Mun pitääkin sit useemmin katsella sua.''

''Niin pitää, totesit tyytyväisenä myhäillen. ''Haluutko sä mennä muuten kotiin vai mun luo?''

''Kaipa mun kotiin pitäis mennä,''huokaisin.

Katselit pettyneenä maahan. Tönäisin sinua kevyesti. ''Mutta hei mä voin tulla sit huomenna yöks,''sanoin ja katseesi kirkastui heti. ''Joo,''henkäisit ja rutistit olkapäitäni. ''Okei, mennään sitten, haluun sut mahdollisimman pian takas. Ja Sofia tulee kohta.''

Naurahdin. ''No niinpä tietysti,''mutisin ja aloin kävelemään läheisellä parkkipaikalla sijaitselvalle autollesi. Lampsit onnellisena perässäni tietämättä mitään siitä hirveästä minussa kytevästä mustasukkaisuudesta Sofiaa kohtaan. Olin itsekin huomannut sen vasta parin viimeisen viikon aikana. Olin kateellinen Sofialle, että hän sai olla luonasi jatkuvasti, hän sai olla sinun ja katsella joka aamu sinua vasta heränneenä. Olin mustasukkainen kaikesta siitä mitä sinulla ja Sofialla oli. 






****





''Mä taidan lähtee nukkumaan,''mumisin unisena vieressäni istuvalle Niallille. ''Mäkin voisin kyllä,''hän huokaisi ja haukoitteli syvään. Nousin reippaasti ylös. Jos jäisin vielä hetkeksikin tähän sohvalle, nukahtaisin. 

''Mä meen pesemään hampaat,''sanoin  ja astelin vessaa kohti. Kaivoin hammasharjan kaapista ja kastelin sen. Olin ottamassa hammastahnaa kun kuulin oven narahtavan. Niskavillani nousivat pystyyn ja ihoni meni kananlihalle. ''Sä oot muuten kaunis ilman meikkiä,''Niall oli ilmestynyt taakseni ja kiersi kätensä lantioni ympäri. ''Hyi kamala säikäytit mut,''tokaisin. ''Anteeks,''Niall naurahti pienesti ja painoi suukon niskaani. Värähdin mielihyvästä. ''Saat anteeks,''hymähdin. Pesin hampaat nopeasti loppuun ja käsi kädessä kuljimme makuuhuoneeseen. 

Olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun kuulin kolinaa eteisen ja ulko-oven suunnasta. Niall tuhisi jo tyytyväisenä unisaarilla. Hetken oli hiljaista. Höristin korviani kuullakseni pienimmänkin kolahduksen. Sitten, yhtäkkiä joku alkoi hakkaamaan ulko-oveamme kaksin käsin. Ja, sitten tapahtui se, mitä olisin vähiten odottanut ja kaivannut, mutta mikä myös oli hyvin todennäköistä.

 ''Aliceeeeeeeeeeeee,''sydäntä raastava kiljunta kuului oven takaa herättäen varmasti jokaisen lähitienoolla. Niall heräsi säpsähten ja nousi pystyyn. Kauhistunein silmin hän tuijotti minua. Kiljuminen vain jatkui ja jatkui, samoin hakkaaminen. Lopulta alkoi kuulua, kuinka lukko alkoi naksua uhkaavasti. Tuo ovi ei pitäisi enää kauaa..